Kattelin telkkarista eileenillalla dokumettiohojelmaa "Pako anoreksiasta." Tuo luihin ja ytimihin käyny dokumentti nuoresta 29-vuotiahasta naisesta ja hänen äiristänsä nostatti mieleheni monta kysymystä siitä, mistä anoreksias on kysymys ja mikä osuus sairastunehen omaasilla on tämän kauhian sairauren synnys ja ylläpiros.

Mulle tuli mielehen oma vakava masennus yli 30-vuotta sitten. Niinku tieretähän, masennus on monen tekijän summa. Sen syntyhyn on osuutensa perimällä ( serotoniini välittäjäainehen puutos aivoos ), ympäristötekijööllä ( ankarat ja stressaavat elämänkokemukset elämän alakutaipalehella ), syntyäksensä masennus  tarvittoo tarvittoo sitten vielä laukaasevan tekijän, esimerkiksi suuren menetyksen. Omalla kohorallani masunnuksen suurin tekijä oli väkevä vihantunne, jota en ollu koskaan saanu tuora esille, enkä purkaa rakentavalla tavalla. Näin käänsin vihan ittiäni kohtahan sillä  seurauksella, että masennuun tappavasti.

Dokumentin nuoren naisen anoreksiatarinaa seuratessani, en voinu välttää sitä ajatusta, että anoreksia on myös ( ainakin osaksi ) vihasairaus, jonka syömättömyytehen sairastunu nuori kääntää ittiänsä vastahan.

Tällä väitteellä en halua syyllistää äitejä enkä isiä siitä, jotta ne olis kohorellu lastansa kaltoon. Päin vastoon ajattelin dokumenttia seuratessani, jotta tämän nuoren naisen äiti oli liiankin huolehtivaanen, eikä ollu osannu ehkä päästää lapsestansa irti silloon, kun lapsen ja nuoren olis pitäny ottaa vanhempihinsa hajurakoa ja uskaltaa itsenäistyä. Kotikatu tv-sarijas Aake Kalliala, elikkä Mauri sanoo yhyrelle lapsensa hylykäämistä itkevälle äirille, jotta joskus hylykääminen on pienempi vahinko , kun lapsesta kiinni pitäminen.

Tua oli munmielestä laittamattomasti sanottu. Niinku ne joillon lapsia tietää, jotta lapsen tullessa murrosikähän sen irtaantuminen rakkahista vanhemmista tapahtuu monasti vihan kautta. Jos tuolle lapsen irtautumisvihalle ei anna sijaa, voi käyrä niin, jotta lapsi keksii ( tiedostamattaan ) hyvän konstin epäonnistunehen irtaantumisen kostamiseksi. Tuo konsti voi olla anoreksia, jos kaikki muut sairastumisen erellytykset täyttyy.

Kiltti lapsi ja nuori ei kapinoi vanhempiansa kohtahan perinteisillä pahanilikisillä tempuulla, vaan kääntää kiltteyressänsä vihansa ittiänsä kohtahan, koska se jo monien uskonnollisten dokmien mukahanki on jopa suotavaa. Näin nuori ei suoraan kapinoi vanhempia vastahan, vaan piiloutuu sairauren taakse, josta kukaan ei voi nuorta tuomita, koska eihän sairaurelle kukaan mitään voi.

Moon lukenu, jotta anoreksiahan sairastuvat nuoret on poikkeuksellisen älykkähiä, kilttiä ja vaativia ittiänsä kohtahan. Niin oli tämäkin dokumentin nuori nainen. Hän oli menestyny koulus hyvin koko lapsuutensa ja nuoruutensa. Maisterin paperit hän oli suorittanu kolomes vuores, joka tänäpäivänä on meleko harvinaasta.

Jos mä oikeen dokumenttia kuuntelin, tämän nuoren naisen anoreksia oli syntyny pikkuhilijaa opiskelun aikana. Yht'äkkiä hän oli vain huomannu, jotta hänen päivänsä oli menny niin, jottei hän ollu syöny koko päivänä mitään. Sitten illalla klo. 21 hän söi yhyren omenan ja lähti sen jäläkehen lenkille kuluttaaksensa nuo omenan kalorit.

Äirin roolia mä kovin ihimettelin tuos dokumentis. Äirin ja tyttären välinen keskustelu käytihin sillä tasolla, joka käyrähän mun mielestä kolomi vuotiairen uhumaikäästen kans. Äiti vaatii tyttöä syömähän kolome pientä palasta leivästä ja tyttö intti, ku pikkuunen lapsi, jottei hän syö ku kaks palaa. Tätä jupas, eipäs keskustelua käytihin sitten aikansa, eikä tytön syömisestä tullu kystä ei lasta.

Mullon jonkinverran kokemusta alkoholistin käyttäytymisestä. Alkoholismin sanotahan olevan sairaus, niinku anoreksiankin. Mun kokemuksen mukahan alkoholisti jatkaa juomista niin kauan, kun joku jaksaa sitä ymmärtää ja hyysätä.  Siinä vaihees, kun alkoholistille sanotahan, jotta son itte vastuus paranemisestansa, ja ettei silloo oikeus sairautta hyväksi käyttäen taakoottaa lähimmäistensä elämää, on olemas pieni maharollisuus, jotta se raitistuu. Silloon, kun kukaan ei enää suostu tekemähän kaikkia niitä velevoottehia alkoholistin puolesta, jokka sille ittelle kuuluu, alakoholisti voi herätä ja ottaa vastuuta omasta elämästänsä, koska se jätetähän oman onnensa nojahan ja ikään kuin hylätähän.

Tätä anoreksia dokumenttia kattellessa mulle tuli sellaanen olo, jotta syömäongelmaasta ei pirä jättää vanhempien vastuulle, vaan ennemminkin se on erotettava liian holhoavista vanhemmistansa ja "pakotettava" kohtaamahan oma elämänsä ja ottamahan siitä vastuu.

Mä tierän, jotta tämon kovaa tekstiä sairahista ihimisistä. Mä puhun kuitenkin myös pikkuusen omasta kokemuksesta. Jos molisin antanu ittelleni luvan heittäytyä loppu elämäksi sairahan roolihin silloon, kun sairastin kuoleman vakavaa masennusta, molisin varmahan tänä päivänäkin psykiatrisen sairaalan roonikko-osastolla.

Mä en kuitenkaa antanu ittelleni tuota toisten vastuulle heittäytymisen lupaa. Mä nousin joka aamu sängystä, hoirin korin ja lapset, vaikka yksistänsä hampairen pesu tuntuu ylivoimaasen raskahalta ja vaikialta. Joka aamu mun piti kattela lattian raoosta se motiivi, mikä sen päivän loppuhun viemiseksi tarvittihin.

Yhyrestä asiasta moon eilisen dokumentin kattomisen jäläkehen tosi onnellinen. Siitä, jotta Esikoonen ja Kuopus olivat niin vahvoja lapsia, jotta katkaasivat napanuoran muhun, vaikka pokat kaulas. Mä nimittäin olin ylihuolehtiva äiti, tosin sillä varauksella, jotta mäen pystyny, enkä halunnu valaa lapsiani siihen muottihin, mihinkä mä olisisn ne halunnu valaa. Jos mä olisin saanu päättää, Esikoosesta olis tullu sairaanhoitaja ja Kuopuksesta insinööri. Onneksi ne piti oman päänsä ammatinvalintojensa suhtehen, vaikka ne valintojensa takia joutuu varmahan kokemahan vastuksia ja vaivoja päästäksensä siihen, mitä halusivat.

Tänää huomasin ensimmäisen kevään merkin, ikkunan poikki, ylhäältä alas virtaavan vesinoron. Vesi tippui ilosesti auringon lämmön vaikutuksesta ja sai mieleni iloiseksi ja toiveekkaaksi. Taas kerran olen kahlannut läpi pitkän ja pimeän syksyn ja alkutalven ja onnistunut säilyttämään toivon uuden kevään tulosta.

Puhtaasta lumesta johtuen valon määrä on huikaiseva, etenkin silloin, kun aurinko tulee esiin pilviverhon takaa. Tätä hetkeä lopputalvesta minä rakastan. Tunnen, kuinka herään,  horroksesta, jota syksyn ja talven pimeys ovat ylläpitäneet.

Aurinkoisen päivän innoittamana patistin miehen viemään matot ulos aurinkoon ja pakkaseen. Siivosimme yhdessä alakerran ja siivouksen edetessä huomasimme Allin käyvän hetki hetkeltä alakuloisemmaksi. Ajattelimme Allin alakulon johtuvan eilen annetusta rokotuksesta, mutta illan kuluessa meille selvisi, että Alli oli järkyttynyt oudosta tuoksusta minkä Tolulla pestyt lattiat levittivät huoneeseen. Lisäksi Alli oli poissa tolalataan siitä, että kaikki hänen rakkaat lelunsa kerättiin koriin, pois näkyvistä.

Tässä kuvassa lukijoille näyttö siitä, minkälaisena Alli haluaa olohuoneen säilyvän.

Voitte uskoa, että minä Allin emäntänä en hyvällä katsele "Allin leikkikenttää." Olimme Allin kanssa hauskalla iltalenkillä. Alli rakastaa lunta ja kaivamista, joten annoin sen toteuttaa "luontoaan" ja suostuin kahlaamaan sen seurana umpihangessa.

Kotiin palattuamme Alli laittoi kaikki tassut tanaan ja kieltäytyi tulemasta sisälle. En antanut Allin ulkoiluhaluille myöten, vaan nostin sen sisälle ja riisuin koiran valjaista. Alli hiippaili kuono pystyssä sisälle aivan, kuin vieraaseen asuntoon. Olin aivan ymmälläni koiran käytöksestä. Miehen kanssa keskusteltuamme tulimme siihen tulokseen, ettei Alli pitänyt siivotusta ja järjestyksessä olevasta kodista. Se koki sen vieraaksi ja oudoksi paikaksi.

Mies polki kuntopyörää yläkerrassa ja kehoitti minua kaatamaan Allin lelukorin lattialle. Tein työtä käskettyä ja hämmästykseni oli suuri, kun Allin käytös muuttui, kuin taikaiskusta. Se kuopi kaikki lelunsa pitkin lattiaa, laukkasi Rannanjärvi suussaan ympäri olohuonetta, retuuttaen sitä suussaan niin, että ajattelin Rannajärvi paran olevan moisen käsittelyn jäljiltä riekaleina. Levitettyään lelunsa lattialle Alli meni iloisena tyttönä rukakupilleen ja hotkaisi kuppinsa vauhdilla tyhjäksi, se kun ei ollut suostunut syömään koko päivänä.

Mies päivitteli koiran käyttäytymisen muutosta ja sanoi, että koirankasvatus näyttää olevan sellainen projekti, että koira opettaa isännälleen ja emännälleen sen, että helpompi on muuttaa omaa toimintaansa, kuin yrittää muuttaa koiran luontoa omaan elämäntyyliin sopivaksi.

Jotkut teistä vanhemmista lukijoistani saatatte muistaa kotimaisen vanhan elokuvan: " Pastori Jussilainen."siinä tapoihinsa piintynyt pastori ei halua sitä, että hänen kodissaan siivotaan. Hänen lempikommenttinsa elokuvassa on: "ja meillä ei luututa." Elouvassa pastori Jussilaista esittää antaumuksella Edvin Laine. On muuten hulvattoman hauska elokuva, jota suosittelen lämpimästi jokaiselle lukijalleni.

Aasinsiltana pastori Jussilaisesta palaan Alliin. Minä ja mies saamme oppia elämään nyt Allin tyylillä, meillä ei luututa.

Sain tämän kuvahaasteen Raunilta

Tässä on ohjeet, kuinka haasteen kanssa on toimittava. 

1. Avaa neljäs kansio jossa säilytät valokuviasi.

2. Valitse neljäs kuva kansiostasi ja julkaise se blogissasi.

3. Selitä kuva.

4. Haasta neljä bloggaajaa tekemään sama.

Tämä kuva on otettu 2009 Euroviisujen Piccolostreetin kisastudiosta. Kuopus on tuonut kitaransa, vilkkuvalonsa, äänenvahvistimensa ja kaikki muutkin hyvän shown edellyttämät välineet Piccolostreetille, jossa hän ja Larvanto pitivät aloitusshown juuri ennen "oikeiden" Euroviisujen alkamista.

Shown idea oli se, että Kuopus toimi Larvannon taustapändinä, kun Larvanto esitti mulle ja Anonyymille itse suunnittelemansa tanssin ja laulun. Lauluosuuten osallistui myös Kuopus. Show oli mahtava ja kaikki meidän talon asukkaat varmasti tiesivät, että Euroviisut olivat alkaneet, niin kova ääni esityksestä lähti. Esityksen alkufanfaarit antoi oikea euruviisutunnari, jonka Kuopus taitavana mediateknikkona oli ladannut tietokonneeleen. Euroviisukisojen lopputulokseen, Norjan voittoon Larvanto oli niin pettynyt, ettei meinannut päästä Norjan voiton yli millään.

Jaa'a ! Taas on kohta vudessa käsillä se aika, jolloin Euroviisut kokoavat taas Larvannon ja muunkin innokkaan kisayleisön Piccolostreetin kisastudioon, vai mahtaako kisastudio kokoontua tänävuonna Larvannon kotikaupungissa.

Muistot ja tunteet koetusta ja eletystä elämästä ovat nyt tehneet meille kummallekkin kepposen, niin sinulle, kuin minullekkin. Olen tullut siihen tulokseen, että ihmisen tunnemuistiin päällimäiseksi jäävät ne tunteet ja muistot menneisyydestä, joista voimakkaimat eletyt kokemukset ja niiden herättämät tunteet  määrittävät sen, miten ihminen eletyn elämänsä loppusuoralla muistaa ja kokee. Vaikeammin muistettavia on vuosiluvut, jolloin kyseiset tapahtumat ovat tapahtuneet ja jättäneet jälkensä tunnemuistii.

Olen todella onnellinen, että sinun muistosi lapsuudestasi ovat noin hyvät ja positiiviset. Kerrot muistavasi, että sinä ja veljesi olitte tyypillisiä 70-luvun tarhalapsia ja että nautitte olostanne tarhassa. Mikään ei tunnu paremmalta, kuin kuulla aikuisen lapsensa suusta se, että lapsi on ollut onnellinen, kun on saanut viettää lapsuutensa tarhassa. =9))))

Minä kuitenkin muistan oman elämäni 70-luvulta 90-luvun loppupuolelle toisin. Koko 70- luku, aina 80-luvun lopulle saakka oli minulle ainaista taistelua omien lasteni etujen puolesta.

Olin niin hämmästynyt luettuani kommentisi siitä, kuinka sinä lapsuutesi muistat, että minun oli aivan pakko kaivaa esille työtodistukseni, jotta voisin virkistä muistiani siitä, kuinka kaikki oikein menikään.

Silloin, kun sinä synnyit, minä olin hoitamassa sinua kotona vuoteen 1974. Tänä aikana hoidossani oli myös serkkuja molemmilta puolilta sukuasi. 1974 sinä olet ollut lyhyen ajan, hoidossa eräällä erikoisella perhepäivähoitajalla. Tämä hoitosuhde päättyi kuitenkin lyhyeen. Eräänä iltapäivänä isäsi oli hakenut sinua pois hoidosta. Olit istunut pihalla vaunuissasi talon koira ainoana vartijanasi. Isäsi äkkinäisenä "Piirosen pässinä" otti sinut syliinsä ja toi sinut kotiin tädille hyvästejä jättämättä. Täti ei iltapäivän, eikä illan aikana perääsi huudellut, mikä oli meistä vanhemmistasi kovin outoa.  Laskeskelin työtodistusteni perusteella, että tuo hoitosuhde jäi maksimissaan puolen vuoden pituiseksi.

1975 helmikuussa isäsi lähti armeijaan. Minä sain tuon 11 kuukauden ajan, jonka hän armeijassa palveli, armeijaan joutuneiden perheelle myönnettävää sotilasavustusta, joten en ollut työssä, vaan hoidin sinua itse. Tänä samana vuonna aloin odottaa myös veljeäsi.

1976 tammikuussa isäsi kotiutettiin reserviin. Hän ei saanut kotiuduttuaan ammattiaan vastaavaa työtä, koska tuolloin elettiin yhtä maailmaa koettelevista lamoista ja työttömyys oli suuri myös Suomessa. Minä, joka olin raskaana 8 kuukaudella lähdin töihin vanhempieni omistamaan firmaan ja isäsi jäi hoitamaan sinua kotiin.

Sinun kohdallasi, minun on pakko antaa isällesi kunniamaininta siitä, kuinka pajon ja hyvin hän hoisi sinua niinä aikoina, kun hän oli työttömänä. Tätä onnea ei tullut veljesi osaksi, koska hänen syntymänsä jälkeen isäsi joutui työelämän pyörteisiin niin, ettei enää ehtinyt osallistua teidän kasvatukseenne niin, kuin hän oli osallistunut sinun kasvattamiseen ja hoitamiseen. 

Maaliskuussa tuona vuonna syntyi veljesi. Muistan, kuinka tein kalakukkoa isällesi ja sinulle syötäväksi, että ette kuolisi nälkään, kun olin synnytyssairaalassa. Tuona vuonna ja tuossa maaliskuussa Suomea koetteli elintarvikealan lakko, joka tyhjensi kaupan hyllyt ennätys vauhdilla.Veljesi syntymän jälkeen olin äitiyslomalla 6kk. jolloin hoidin teidät molemmat itse.

Syyskuussa 1976 sain teidät molemmat kunnalliseen perhepäivähoitoon samaan perheeseen. Sinä et sopeutunut tähän perheeseen, vaan aloit oireilla yökastelulla ja alituisella itkulla siitä, ettet halua mennä hoitoon seuraavana päivänä.

Herkkänä ja ahdistuvana äitinä ilmoitin perhepäivähoidonohjaajalle, etten vie sinua enää hoitoon tuhon perheeseen, vaan haluan, että sinä saat tarhapaikan, koska olit jo kolme vuotias. Tuossa vaiheessa olin niin ajattelematon, että jätin veljesi tuohon sinun kammoamaasi hoitopaikkaan, koska ajattelin sinun ylireakoivan siihen, että jouduit hoitoon oltuasi kotona kanssani ainakin 2 1/2 vuotta. Todellisuuteen heräsin sinä päivänä, kun hain veljesi pois hoidosta ja huomasin hänen kaulansa ympärillä kuristavan narun jättämän jäljen. Aikaisemmin olin myös huomannut hänen selässään purema jälkiä, jotka kuitenkin jätin huomiotta????!!!!!

Tämä hoitotäti selitti myöhemmin asiaa selvitettyäni, että hänen oma 2-vuotias poikansa oli mustasukkainen veljellesi ja että puremat olivat hänen aiheuttamiaan. Narun jäljen veljesi kaulaan hän selitti syntyneen siitä, että veljesi, noin 1v, oli meinannut pudota kerrostalon rappusilta, kun hän oli lähdössä ulos lasten kanssa. Hän oli kuitenkin saanut veljesi ulkoilupuvun hupusta kiinni ja narun kuvio oli jäänyt näin veljesi kaulaan. Tuo hoitosuhde päättyi tuohon episodiin ja veljesi sai myös tarhapaikan.  Tarhassa te olitte molemmat kesäkuuhun 1979, jonka jälkeen teitä hoitamaan jäi opiskelunsa lopettanut isänne, jonka hoidossa olitte siihen saakka, kun hän aloitti työt uudessa kaupungissa 60 km. päässä kotoaan. Todellinen pv-kodissa oloaikanne jäi noin 3-vuoden mittaiseksi ajaksi, joka ei ollut tuhon aikaan mikään tyypillinen "tarhaura."

Vielä 1972 äitiysloman pituus oli 3kk. Tuolloin ja sitä aikaisemmin synnyttäneet äidit veivät lapsensa tarhaan 3kk. ikäisinä. Koko "tarhauran" läpikäynyt lapsi oli tarhassa 3kk. vaille 6-vuotta, jonka jälkeen hän jatkoi "uraansa" menemällä kouluun.

Kesällä 1980 muutimme tuohon uuteen kaupunkiin, jossa isäsi oli työssä. Minä sain työpaikan paikallisessa elintarvikehallissa ja sinä aloitit koulunkäynnin. Onnistuin järjestämään veljellesi perhepäivähoitopaikan kovan väännön jälkeen. Sinulle hankimme iltapäivähoidon seurakunnan päiväkerhosta, joka oli aivan koulusi vieressä.

Koko hoitoaikansa veljesi, joka tuolloin oli 4-vuotias kärsi siitä, että hänen täytyi mennä hoitopaikkaansa. Sinä et suostunut menemään seurakunnan iltapäiväkerhoon, koska et yksinkertaisesti halunnut. Ongelmaksi asia muodostui eräänä päivänä ollessani ruokatunnilla kotona. Kuuli terassin oven makuuhuoneessa rämähtävän auki ja sinä ryntäsit keittiöön täyttä kurkkua ulvoen. Helpotuksesi oli suuri, kun huomasit minun olevan kotona. Et kuitenkaan suostunut suostutteleistani huolimatta menemään kerhoon, vaikka olisin vienyt sinut sinne. Ratkaisimme asian niin, että laitoin sinut pyörän tarakalle istumaan ja vein sinut hoitoon siksi päiväksi samaan paikkaan, missä veljesi oli. Asia oli tällä ratkaistu. Isäsi päätti, ettei veljesi tarvitse mennä hoitopaikkaansa ja minä sen, ettei sinun tarvitse mennä kerhoon.

Näiden epäonnistuneiden päivähoitojärjestelyden jälkeen soitin työnvälitykseen ja kysyin olisiko mahdollista saada hoitajaa lapsille kotiin. Kului viikko, jolloin eräänä päivänä viettäessäni vapaapäivää ja pestessäni konttausasennossa olohuoneen lattiaa, ovestamme hiipi sisään luihun näköinen vanhempi naishenkilö, jonka varmasti muistat Mairetätinä, josta kirjoitan joskus oman postauksen, koska hän on ansainnut minun muistoissani oman postauksensa.

1980 syksy on yksi elämäni vaikeimmista. Minun olisi pitänyt tehdä työtä, mutta päivähoito-ongelma oli niin suuri, ettemme saaneet sitä ratkaistua. Erikoinen työsuhde Mairetädin kanssa päättyi todella tramaattisesti, mutta siitä kerron joskus myöhemmin. Työskenneltyäni 3 1/2 kk. kokopäiväisesti tuossa mainitsemassani elintarvikehallissa, työni muuttui iltaisin klo. 17-23 suoritettavaksi tiskaajan työksi. Lisäksi olin lauantaisin kyseisen hallin kassalla. Tuona iltatyö aikana minulla oli hoidossa alle vuoden vanha vauva. Näin jouduin järjestämään perhettämme syvästi stressanneen  päivähoito-ongelman, mutta tärkeintä oli se, että sinä ja veljesi olitte tyytyväisiä. Itse muistan tuosta ajasta valtavat höyryävät tiskipaljut ja tiskattavien astioiden loputtoman määrän.

1981 kesään mennessä olin saanut tarpeekseni tiskaamisesta ja koko siitä ikävästä kaupungista, missä isänne työskenteli. Ilmoitin isällenne, että minä muutan lasten kanssa vanhaan kotikaupunkiin, vaikka yksin, jos hän ei lähde mukaan. Niinpä sitten muutimme koko perhe kotiin, jossa asuimme seuraavat 21-vuotta.

1981 elokuussa aloitin ilta- ja lauanataityöt paikallisessa marketissa. Lisäksi aloitin pv-hoitajana toimimisen omassa kodissamme. Sinä aloitit toisen luokan kotimme vieressä olevassa koulussa. Veljesi aloitti seurakunnan päiväkerhossa kolmena päivänä viikossa. Seurakunnan pv-kerhossa hän kävi myös esikoulunsa.

1983 maaliskuussa pääsin paikalliseen Eka-markettiin tekemään 6 tuntista työpäivää. Tähän työhön sisältyi aamu- ja iltavuoroja.  Sitä en pysty nyt äkkiseltään muistamaan, kuinka olimme järjestäneet veljesi hoidon silloin, kun olin aamuvuorossa. Veljesi oli tuolloin 7-vuotias, kun aloin tehdä 6-tuntisia päiviä Eka- marketissa ja sinä 10-vuotias.

Tämän kirjoituksen tarkoituksena on valaista sitä, kuinka vaikeata oli pv-hoidon järjestäminen lapsille vielä 1980-luvullakin. Lisäksi haluan korostaa sitä, että lasten kasvatus ja hoito ei pääty esikouluikään. Jos muistat, kuinka avuttomia olitte veljesi kanssa vielä 1985, jolloin veljesi 9-vuotias ja sinä 12. Muistat varmaan sen ikimuistoisen päivän, kun tulit klo. 10 kotiin koulusta vatsaasi valittaen. Minä olin silloin töissä ja kuin jonkun käskemänä pyysin iltapäivällä  lupaa saada soittaa kotiin. Veljesi vastasi puhelimeen hätääntyneenä ja kertoi sinun olevan tosi kipeä. Lähdin heti töistä kotiin ja vein sinut lääkäriin, joka epäili sinulla olevan umpisulen tulehduksen. Saimme passituksen sairaalaan, jossa kiltti sairaanhoitaja täti ajan kasvatusoppaiden mukaan selitti sinulle yksityiskohtaisesti, mitä toimenpiteitä sinulle tultaisiin tekemään. Tällä sairaanhoitajatädin avoimuudella oli sinuun sellainen vaikutus, että paranit kuin taikaiskusta ja niin me lähdimme kotiin yötä vasten, sillä seurauksella, että umpisuolesi puhkesi, kun sitä alettiin seuraavana päivänä operoimaan. Onneksi kuitenkin ehdimme ajoissa, sillä onhan puhjenneen umpisuolen aiheuttamat lisäsairaudet pahimmillaan hengenvaarallisia.

Mainitset kommentissasi, että sinä muistat meillä olleen vieraita lapsia hoidossa vasta silloin, kun te molemmat, veljesi ja sinä olitte jo koulussa. Tuo muistikuvasi on oikea, mutta et muista hoitolapsia varhaislapsuutesi ajalta. Muistikuvasi perustuu vuoteen 1987, jolloin otin lopputilin työpaikastani siksi, että jouduin työpaikkakiusaajan uhriksi. Työpaikkakiusaamista ei vielä tuolloin oltu kriminalisoitu, joten minulle ei jäänyt muuta vaihtoehtoa, kuin jättää työpaikkani ja työllistää itseni sillä työllä, jonka hallitsin jo tuolloin  parhaiten, eli lasten kotihoidolla. Aloitin yksityisenä perhepäivähoitajana toukokuussa 1987. Kaupungin perhepäivähoitajaksi pääsin vuonna 1988 ja tästä vuoden päästä hain opiskelemaan päivähoitajan ammattiin. Elokuussa 1989 aloittamani opinnot sain päätökseen joulukuun 18 päivä 1992. Päiväkodissa aloitin vaikeasti vammaisen lapsen avustajana 1993.

Tässä postauksessa mainitsemani vuosiluvut ja tekemäni laskelmat voit tarkistaa kuolinpesäsätäni löytämiesi työtodistusten pohjalta =9))) Jos tulet löytämään niistä selittämättömiä aukkoja, pyydän että annat minulle anteeksi vajavaisuuteni ja sen etten ole pystynyt yrityksistäni huolimatta muistamaan kaikkia yksittäisiä pikkuseikkoja, joilla voisi olla sinulle merkitystä.

Rakkaudella äiti Irene <3

Lukijoitteni jättämät kommentit kommenttilaatikkoon kirvoitti mielessäni seuraavia ajatuksia. Tiivistän ny asiani "METSURIN AKAN " ajatuksin. Mitä raskaanpaa työtä ihminen joutuu tekemään, sen pienempää palkkaa hän saa ja siten myös pienempää eläkettä, kuin paremmissa töissä olevat sisarensa ja veljensä. Lisäksi näissä raskaissa nykynuorten hylkimissä töissä menettää vielä terveytensäkkin ennenkuin on päässyt edes  viralliseen eläkeikään.

Mä taidan olla viimeisiä vanhanliiton naisia, jotka ei saaneet kansakoulun jälkeen mitään ammattikoulutusta, vaan joutuivat ottamaan vastaan sitä työtä, mitä kulloinkin oli tarjolla. Yleensä, ainakin mun kohdalla ne työt oli sellasia, joista ei kukaan ollut kilpailemassa mun kanssa, joten ne lankesivat mulle aivan, kuin manulle illallinen. Mä olen myös tehnyt lapset laskelmoimatta, milloin niitä kannattaa tehdä ja milloin ei. Oon myös pyrkinyt hoitamaan lapseni myös itse. Ennenvanhaan oli myös vallalla sellainen tapa, että se puoliso, joka oli paremmin peruskoulutettu, lähti opiskelemaan ammattiin ja peruskoulutuksen saanut - yleensä nainen- jäi hoitamaan kodin ja lapset, hoitaen vielä lisäksi kaikki kotityöt, kun koulutettu puoliso loi uraa.

Omalla kohdallani päädyin tekemään kahta työtä siksi, että halusin hoitaa omat lapset mahdollisimman pitkään itse, mutta tuoda myös oman rahallisen panokseni yhteiseen talouteen miehen lisäksi. Ratkaisin hoito-ongelman siten, että toimin päivisin yksityisenä perhepäivähitajana ja iltaisin olin kaupassa töissä 17-20 välillä. Hoitolapsistani maksoin verot  yksityisenä yrittäjänä, koska olen aina halunnut toimia kristillisen vakaumukseni mukaan, antaen "keisarille sen, mikä keisarille kuuluu ja Jumalalle sen, mikä Jumalalle kuuluu." Tuosta aamu 6 ilta 8 tekemästäni työstä 6 päivänä viikossa  johtuen, en pystynyt enää rentoutumaan, vaan aloin kärsiä univaikeuksista ja uupumuksesta, jotka ovat olleet epätoivottuina työelämän seuralaisinani aina näihin päiviin saakka. Jostain syystä johtuen, en ole koskaan oppinut tekemään töitäni rennon lungilla tyylillä, niinkuin suurin osa kolleegoistani pystyy tekemään.
 

Kun olin 38-vuotias päätin hakeutua koulutukseen pv-hoitoalalle. Olihan mulla kokemusta lastenhoidosta vaikka muille jakaa. Kahden ja puolen vuoden koulutuksen jälkeen mua lykästi niin, että sain pv-kodista vakituisen hoitajan paikan. Tuo työ lastenhoitajana oli mulle, kuin lottovoitto. Olin tehnyt opiskellessa työtä niin paljon, että keskiarvoni päästötodistuksessa oli 4,65 mahdollisen korkeimman keskiarvon ollessa 5.
Kun hain lastenhoitajan paikkaa pv-kodista meitä oli kolme aikuista naista hakemassa samaa paikkaa. Paikka myönnettiin mulle siksi, että mulla oli koulutuksesta parhaimmat paperit. Muistan kuinka nuoret tytöt moittivat mua siitä, että nipotin koulussa. Heidän mielestään työpaikkoja ei jaettu enää tuohon aikaan sillä perusteella, kenellä olisi parhaimmat paperit koulutuksesta.
Tuossa vaiheessa mä olin jo niin elämän koettelema, että olin tietoinen siitä, että jotain saadakseen ihmisen on tehtävä paljon työtä asiansa eteen, joten tein työtä olan takaa varmistaakseni itselleni työpaikan.

Nyt kun mä olen menettänyt terveyteni raataessani lapsesta lähtien raskaassa ja kuluttavassa työssä, en voi välttää "inventaariohalua", omaa elettyä elämää miettiessäni.  Ei ole sattuma, että mun sisarusparvesta kolme ensimmäistä ovat menettäneet polvensa nivelrikon seurauksena. Voin vain miettiä, mitä kasvavan lapsen luustolle ja nivelille tekee kova ja raskas työ kasvuiässä. En pidä pahana niitä ajatuksia, joita nyt "marisen" täälä lokillani. Mun mielestä mun on hyvä käsitellä nämä negatiiviset ajatukset ja tunteet nyt, kun vielä niitä pystyn käsittelemään. Negatiivisten ajatusten lisäksi, löydän elämästäni myös positiivisia tunteita ja ajtuksia.

 Vaikka en olekkaan saanut koota satoa omasta työstäni rahana, olen voinut antaa lapsilleni ja lapselapselleni paljon sellaisia elämän eväitä, joita monet raharikkaatkaan vanhemmat eivät pysty lapsilleen antamaan sentähden, että heillä ei ole aikaa eikä, myötätunteita lapsiaan, saatikka vanhuksiaan kohtaan. Olemme pystyneet miehen kanssa tukemaan lastemme koulunkäyntiä ja elämää yleensäkkin niin, että heillä on nyt eväät tehdä mielekästä ja rakasta työtään niin, että he takaavat itselleen hyvän elämän ja lopuksi vanhuuden. Lisäksi pitkät sairauslomat ja miehen työttömyysajat ovat mahdollistaneet sen, että lapsenlapsemme on saanut aina laadukasta ja rakastavaa hoitoa silloin, kun hänen vanhempansa ovat työnsä takia estyneet hoitamaan häntä.

Mä uskon itse, elämäni inventaariota tehdessäni, että  olen elänyt elämäni juuri niin, kuin mun on pitänyt se elääkkin. Mulla on hallussa sellainen elämänkokemus, jota kukaan ulosottomies ei pysty koskaan ulosmittaamaan. Mä olen kokemuksiltani rikas ihminen ja olen saanut paljon hyviä asioita pahojen ja masentavien lapsuudenkokemusten vastapainoksi. Lisäksi mä loppupeleissä olen oppinut oloihini tyytymään. Osaan elää yltäkylläisyydessä, mutta myös puutteessa, joten en usko itselläni olevan mitään hätää, vaikka eläkeeni onkin pieni. Miehellä on sanonta, jonka mukaan eläämää ei voi elää, kuin yhdellä tavalla, niiden valintojen mukaan, mitkä elämässään on tehnyt. Näin minäkin uskon elämän menevän.

Lopuksi sana Allikoirasta. Mulla ei ole elämässäni ollut koskaan niin uskollista ja rakastavaa ystävää, kuin Alli on. Joka aamu Alli odottaa 2 tuntia makuuhuoneen oven takana, mun heräämistä. Voi sitä ilon ja riemun hetkeä, kun herättyäni avaan oven aloittakseni uuden päivän. Allin riemulla ja rakkaudella ei ole rajoja, kun rakas emäntä on herännyt uuteen päivään viettääkseen sen hänen kanssaan.

Mä olen jäänyt koukkuun venäläiseen saippuaoopperaan "Venäläinen nanny."  Anonyymi, joka on aikamoinen kanavasurffari kattoi yks iltapäivä keskittyneesti jotain venäläistä TV-ohjelmaa. Mä menin myös istumaan TV:n eteen ja kysyin siltä, "mikä ohjelma tämä on ?"  Anonyymi vastasi: " tämä on  Venäläinen nanny niminen saippuaooppera. Se on Venäjällä niin suosittu, että siitä on täytynyt tehdä jatko-osia ja venäläiset tuottajat ja ohjaajat ovat joutuneet pyytämään apua amerikkalaisilta colleegoiltaan, jotka ovat asiantuntijoita siinä, mitä saippuaoopperoihin tulee." 

Nyt mä istun joka päivä klo 15 tuijottamassa Venäläistä nannyä ja olen aivan ihastunut näkemääni. Ohjelma tulee TV 4 joka arkipäivä klo 15. ja se on niin venäläinen, niin venäläinen että. =o)))

Toinen asia, mikä on pitänyt mun mielenkiintoa otteessaan on nuorisotyöttömyys. Mä olen pohtinut ääneen Anonyymille sitä, kuinka musta tuntuu, että mä oon tehny koko elämäni työtä turhaan. Tämä turhautunut ajatus on jumittunut mun mieleen siksi, että jos ja kun mä jään eläkkeelle, mun eläke on hävyttömän pieni, reilusti alle 1000 euroa/brutto kuukaudessa.

Nyt joku voi ajatella, että onhan Suomessa paljon ihmisiä, jotka eivät saa edes tuhatta euroa eläkettä kuukaudessa. Näin varmaan on, mutta ne ihmiset, jotka nostaa pienempiä eläkkeitä kuin 1000 euroa /brutto ovat mua vanhemman sukupolven edustajia, joille ei ole kertynyt työeläkettä kaikilta työvuosiltaan, tai yleensä naisia, jotka ovat hoitaneet lapsensa kotona, säästäen näin yhteiskunnalle pv-hoitomaksuja, rikastuttaen yhteiskuntaa ja maksaen nyt tekemästään kotityöstä  kuin rangaistusmaksua saamalla pienempää eläkettä, kuin työssä käyneet sisarensa.

Mun kohdalla on kuitenkin niin, että mä olen tehnyt raskasta työtä jo lapsesta lähtien. Mä olin 10-vuoden ikäisenä mestari kapaloimaan vauvoja, joita meidän perheessä riitti. 14-vuotiaana mä olin piikomassa johtaja Kallion lapsenlapsia ja sain 50 mk. palkkaa kuukaudessa. Johtaja Kallio ja hänen rouvansa kehuivat aina sitä, kuinka taitava lastenhoitaja mä olin nuoresta iästäni huolimatta.

Tänäaamuna kuuntelin radiosta ohjelmaa nuorten työttömyydestä, suurten ikäluokkien eläkkeistä ja eliniän noususta varsinkin nykyään syntyvien tyttöjen kohdalla. Suomessa tulee tulevaisuudessa olemaan pilvin pimein 100-vuotiaita ihmisiä, varsinkin naisia.

Ohjelmaa kuunnellessa mun nousi ajatus siitä, että olin ollut tyhmä raataessani itseni rikki tekemällä työtä hullun lailla. Omien lasten pieniä ollessa tein kahtakin työtä yhtäaikaa. Tästä kahden työn tekemisestä alkoi myös univaikeudet joista mä oon kärsinyt koko työikäni.

Silloin kun mä olin nuori, otin riemusta kiljuen vastaan kaikenlaisen työn, mitä oli saatavana. Mä en ole ollut työelämäni aikana työttömänä yhtään päivää. Aina, jos mä olen kokenut, että oon ollu vaarassa joutua työttömäksi, mä oon lähtenyt hakemaan uutta työtä vanhan ja epävarman tilalle.

Kuunnellessani ohjelmaa nuorten työttömyydestä korvaani karahti jotenkin pahasti se, että on paljon nuoria, jotka valikoivat työn, mitä haluavat tehdä. Korvaani raapaisi ilkeästi myös se ruikutus, kuinka suuri rasite yhteiskunnalle ovat vanhat ja sairastavat työikäiset, sekä vauhdilla eläköityvät ja sairastuvat suuret ikäluokat.

Nyt kun mä katselen elettyä eläämää taaksepäin huomaan, että mä olen toiminut kaikissa toimissani tunteen varassa, tehden ensin ja miettien vasta jälkikäteen kannattiko kyseinen tekeminen mitenkään taloudellisesti.

Tunne, joka on piiskannu mua koko elämän tekemään työtä jaksamisen äärirajoilla on se, että mä oon aina uskonu siihen, että mitä kovemmin mä teen työtä, sen paremmin mä varmistan oman hyvän elämäni ja vanhuuteni. Nyt mä kuitenkin huomaan, että mä oon toiminu sen kuuluisan tyhmän rakentajan tavoin, joka ei tehnyt laskelmaa kustannuksista, ennenkuin alkoi rakentaa. Mulle on nyt käynyt vähän samalla lailla, kuin tuolle rakentajallekkin, jonka varat ei loppujenlopuksi riittäneetkään rakennuksen loppuun saattamiseksi, vaan hän joutui häpeän saattelemana jättämään työnsä kesken.

Miten se menikään se sananlasku työn tekemisestä? Oliko se jotenkin näin: " Hullu paljon työtä tekee, viisas pääsee vähemmällä. "

Mulla on nykyään hyvin ristiriitaaset tuntehet kännykkähän, josta vielä 80-luvulla olisisn ollu valamis maksamahan sievoosen summan, jos sellaasen olisin saanu jostain hankittua. Nykyään moon enemmänki kiusaantunu koko apparaatin olemasolohon.

Mullonkin nykyään tapana sulukia se "virka-ajan" päätyttyä klo 16. Ensinnäkin moon suivaantunu kaiken maailman lehtikauppiaisihin, jokkei kunnioota ihimisen kotirauhaa, oli sitten ilta, tai aamu, pyhä, tai arki ja toiseksi, moon väsyny juoksemahan kipiööllä jaloollani vuoroon yläkertahan ja taas alakertahan kännykän hälyytyksen peräs. 

Viime perijantai-illalla vanhempi velipoika oli yrittäny tavoottaa mua monehen otteesehen ja laitti lopuuksi turhaan yritettyänsä mulle viestin, jotta miksi mäen vastaa puhelimehen?  Lauanataiaamuna soitin sitten sille ja seliitin, miksi en vastaa illalla puhelimehen.

Niin kauan, kun mä pystyn muistamahan puhelin on ollu mulle niin tärkiä vempain, jotta moon nukkunu se vieres silloonkin, kun mulloli ainuastansa lankapuhelin. Soli mulla aina auki sentähären, jotta mä pelekäsin kersoolle tapahtuvan jotakin ja ajattelin niiren tietysti soittavan mulle heti, kun ne apua tarvittis. Samaten miehen liikkuvaanen työ maailmalla ja eri aikavyöhykkeillä on liimannu mun aina tehokkahasti puhelimen kylykehen.

Lasten aikuustuttua ja miehen kotiuruttua maailmalta, moon opetellu luopumahan puhelimesta, niiku kaikesta muustakin tärkiästä elämäs. Sei oo ollu mikään heleppo koulu, mutta son kannattanu. Viimeestänsä ny, kun Larvanto täyttää 11-vuotta ja ihan silimin nähären rupiaa ottamahan muhun ja Anonyymihin hajurakua, moon päättäny luopua lopullisesti kännykkäriippuvuuresta.

Son uskomatoonta minkälaanen rauha huushollihin laskeutuu klo 16 jäläkehen, kun puhelin ei vaari multa mitään. Sellaasta rauhaa mäen oo kokenu ku silloon, kun kersat oli pieniä ja mies kotona, eikä mun tarvinnu kantaa huolta siitä, missä ne milloonkin oli ja oliko niille tapahtumas jotakin kauhiaa.

Mäen muutoon yhtään ihimettele, jos ihimiset on nykyään niin ressaantunehia, kun niiren pitää olla tavootettavis 24 tuntia vuorokaures. Joissakin työpaikoos jopa vaaritahan sitä, jotta ainakin esimiesasemas olevat ihimiset pitää kännykkänsä auki yötä päivää maailman clobalisaation tähären. Kas kun son nii, jotta silloon ku Euroopas nukutahan, maailiman toisella puolen teherähän työtä ja kuka bisnesihiminen sitä ny hyvällä kattoo jos Euroopas on kännykät kiinni silloon kun muualla maailimas bisnes käy kuumana.

Nuorisosta moon erityysesti huolestunu täs kännykkä asias. Jokaasen vanhemman pitääs takavarikoora kakarootten kännykät yöksi, jotta niillolis nukkumarauha ja ne jaksaas käyrä koulua pirtiöönä. Olikiastansa jokaases perhees pitääs olla kaappi, vähän samanlaanen, ku asekaappikin, johon jokaanen perheenjäsen laittaas kännykkänsä yöksi lukkojen taa. Näin taattaas perheelle ilta ja yö rauha, johon jokaanen ihiminen on oikeutettu ikähän ja sosiaalisehen asemahan kattomati.

Mä oon ollu viimeksi töissä joulukuun ensimmäisellä viikolla. Mun olis pitäny mennä töihin 18.01.2010, mutta oikea polvi alkoi ryppyillä mulle heti sen jälkeen kun olin ostanu ne ökykalliit kiinalaiset villasukkakengät joulukuun toisella viikolla.

Kengät oli muuten mukavat, lämpöset ja kauniit, mutta niiden pohja oli niin ohut, että mä sain vaivakseni oikean polven nivelrikon rajun kiputilan. Mun olis pitäny uskoa se, että mulle parhaat jalkineet tässä iässä olisivat kunnon vanhanaikaiset monot, tai vaelluskengät, missä on paksu pohja ja nilkkaa tukevat varret, semmoset kun Anonyymilläkin on.

Mä oon aina saarnannu Sisko ykköselle ja omalle lapsille siitä, kuinka kävelevän ja työtätekevän ihimisen kengät pitää olla kunnolliset,  jalkaa tukevat ja hoitavat, mutta sitten meen ostamaan ittelleni kengät, jokka on mun omien periaatteitteni vastaiset.

Polovi kipeytyy niin pahasti, jotta jouduin hakemaan terveyskeskukseta kyynärsauvan, jotta pääsin liikkeelle. Nyt mä olin 11.01 työterveyslääkäris näyttämäs polvea ja lääkäri ihimetteli, jotta kuinka se ny noin yht'äkkiä suivaantuu, kun mulle ei ollu sattunu mitään haaveria sen kans. Mä en tunnustanu lääkärille, jotta polvi oli ottanu nokkihinsa mun uusista kalliista kengistä. Mä kun oon tullu vanhemmiten siihen tulokseen, ettei lääkärille kannata kaikkia kertoa, jotta säästyy moraalisaarnoilta. Mä en yhtään tykkää siitä, että jos mä oon jo itte itteni tuominu typerästä toiminnasta, joku muu vielä mua siitä typeryydestä morkkaa. Mä oon paras itteni asianajaja ja puolustaja, muiden ei tartte enää pöllyttää mua, kun oon jo itte ehtiny itteni tuomita ja läksyttää.

Kävin myös erikoishammaslääkärillä siksi, että mun vuosi sitten juurihoidettu poskihammas kipuilee, eikä mun oma hammaslääkäri osaa muuta tehdä, ku väittää, että vika on mun poskiontelois, eikä poskihampaassa. Sitten, kun valitan vaivasta työterveyslääkärille se sanoo, että kyllä se vika on poskihampaassa, koska poskionteloissa ei oo mitää vikaa. Lopuksi mä ajattelin , että kyllä mun varmaan täytyy tämäkin diagnoosi itte lopulta tehdä, ku lääkärit ei löydä mun hampaista, eikä poskionteloista mitään vikaa.

Tilasinkin sitten ajan purentaan erikoistuneelle hammaslääkärille, joka ihmetteli, että kuinka mä tulin hänen vastaanotolleen omin nokkineni, ilman tavallisen hammaslääkärin lähetettä.

Kyllä se sitten kuitenkin tutki mun suuni niin perusteellisesti, että löysi jokaisen kipiän paikan mun kitusistani. Sellaisekkin joiden olemassaolosta mä en ollu ollu  tietoinenkaan. Sain myös lähetteen hammasröngteniin, jossa kattotaan koko mun pääkoppa ja sen sisältö.

Mulla on menny neljä vuotta siinä, että oon tapellu itteni terveeksi ja takaisin töihin vaikkakin osatyökyvyttömyyseläkeläisenä. Uskokaa tai älkää, mutta multa ei löydy yhtään motivaatiota siihen, että mä aloittaisin saman rulijanssin uudestaan. Laihduttaisin 20 kiloa, jumppaisin itteni timmiin kuntoon, niin että oikea polvi voitaisiin leikata ja tappelisin ittelleni taas kerran diagnoosin, jota lääkärit ei pysty mulle löytämään, ennenkuin mä maksan sen saamisesta taas kerran itse.

Ei vois vähempää kiinnostaa. =9(((

Meirän Anonyymillä on ollu koko ikänsä pikkuusen erikoonen huumorintaju. Moon saanu toimia monasti tulukkina esimerkiksi mun sukulaasten ja sen välillä, kun mun suvun on ollu joskus vaiikia ymmärtää Anonyymin huumorintajua. Tämä huumori tuli esille ennenvanhaa, kun se kasvatteli omia lapsiansa ja nyt, kun se kaveera Wapaaherra Larvannon kans. Larvanto on ollu aina erikoosen otollinen maaperä Anonyymin huumorijuttujen kasvualustana. Mäen koskaan unohra sitä pääsiäästä, kun Anonyymi opetti 2-vuotiahalle Larvannolle Kanan värilaulun pääsiäisen kunniaksi. Soli niin tehokas laulu, jotta Larvanto oppii värit alta aikayksikön.

Laulu kuluki seuraavalla tavalla.

Kana, kana,kana, kana, kana kana punainen, kuin mansikka.

Kana, kana, kana, kana, kana, kana keltainen, kuin aurinko.

Kana, kana, kana, kana, kana, kana vihreä, kuin nurmikko.

Kana, kana, kana, kana, kana, kana sininen, kuin taivas.

Kana, kana , kana, kana, kana, kana valkoinen kuin lumi.

Kana, kana, kana, kana, kana, kana ruskea, kuin hyhy hyhy hyiiiii.....

Ruskian värin kohoralla Anonyymi nipisti etusormella ja peukalolla nenänsä kiinni ja tuuletti vasemmalla kärellänsä nenänalustaansa. Aina täs kohoren Larvanto räjähti nauramahan koko 2-vuotiahan riemulla ja Anonyymi sai toistaa laulua uurestansa ja uurestansa Larvannon riemuksi.

Kaikki jokkon ollu vähänkin tekemisis lasten kans tietää kuinka alle kouluikääset rakastaa kakkajuttuja.  Kakkajutuus on  jotakin sellaasta lapsia kiehtovaa, jota mäen oo oikeen koskaan oppinu ymmärtämähän. Mä oon kuitenkin aina hyväksyny kersojen kakkajutut lasten kehityksehen normaalina kuuluvana asiana, enkä oo niihin kauhiasti huomiota kiinnittäny esimerkiksi pv-koris. Joskus, kun joku on oikeen innostunu jauhamahan näitä kakkajuttuja, oon vain torennu, jotta kylläpä sun jutut ny taas haisoo. En muista, jotta mun olis koskaan tarvinnu ketään lasta eriksensä kovistella näistä jutuusta, koska ne kuoloo lopuuksi omahan sauhuhunsa.

Molin tänään yläkerras laittamas pyykkiä koneesehen, kun kuulin Larvannon kysyvän Anonyymiltä: " Kuka sen narahtelloo 2009" kilipaalun voitti? Mä heristin korviani ja jäin mielenkiinnolla orottelemahan, mitä Anonyymi vastaas. Anonyymi sanoo olevansa itte kyseisen kilipaalun voittaja. Larvanto penäs siihen: " Eikös sen voittajan pitäny olla Kazaztanilaasen Kasattoonffin?" Mun mielenkiinto kiinnittyy entistä kärkkähämmin poikien välisehen keskusteluhun.

Kuulin Anonyymin sanovan Larvannolle, jotta Kasattonoff diskattihin kilipaalusta, koska sille tuli kasat housuuhin. Tuos vaihees mäen malttanu pysyä hilijaa, vaan kysyyn pojilta: " Eikös siinä pierukilipaalus saanu tulla pruttinki pöksyyhin?" Anonyymi vastas alakerrasta: "Ei saa. Jokaasen pitää pierrä niin puhtahasti, jottei pöksyystä löyry jäläkiä pieremisestä.  Jokaasen kilipaalun jäläkehen osanottajien kalsarit tarkistetahan ja kattotahan kenellä on pruttinki pöksyys. Ainuastansa täysin puhtahat pieru hyväksytähän.

Kyllä mä vähän ajatteli, jotta elä ny näiren kans. Nyt ne sitten julisti uuren "narahtelloo 2010" kilipaalun. saa ny sitten nähärä, kuka tämän vuoren palakinnon pokkaa ittellensä.

Moomma tehenehet Anonyymin kans inventaariota ja tilinpäätöstä mennehistä vuosista siivuamalla häkkikellaria. Mä oon sellannu kaikkia Esikoosen ja Kuopuksen tekemiä ihania korttia mun ja Anonyymin merkkipäiviksi. Löysin yhyren laatikon pohojalta täs kuvas olevan vihkosen, johonka Esikoosen luokka ( 5b luokan oppilaat ) on teheny isäinpäiväksi 1984. Siinä lapset on saanehet kertua omasta isästänsä niin, ku ne isänsä kokee. Kaikki  isäkuvaukset oli tehty ransakalaisilla viivoilla, jossa jokaisen viivan kohoralla oli määritelmä omasta isästä. Poikkeuksen tästä "beesistä" kirjiosta oli teheny meirän Esikoonen, jokoli revittäny kuvausta isästänsä rehevähän tyylihin ja tarkalla silimillä.

Ajatuksia isästä

MINUN  ISÄNI 

"Minun isäni asuu kotona, eikä hänellä ole partaa. Isäni on nopea ja äkkipikainen, kuin Piirosen pässi. Isäni katsoo aina urheiluruudun ja silloin pitää minun ja äidin olla hiljaa, mutta kun minä ja äitini haluaisimme katsoa jotakin hän vain "hoilaa" vieressä, eikä ole hiljaa.

Äiti on alistuvainen isän tahtoon. Jos äitini yrittäisi viedä TV:n pois, niinkuin muut äidit tekevät, isäni ottaisi varmaan avioeron, mutta äiti ei sen takia viekkään TV:tä pois.

Isäni on maailman kivoin isä ja hän auttaa minua läksyissä, jos tarvitsen apua.

Isäni makaa illalla sohvalla ja katsoo TV:tä.  Isäni hölkkää joka päivä. Hänellä on verkkarit, jotka aina lököttävät puoli takamuksessa.

Minulla on maailman paras isä. "

Moon joskus miettiny, jotta minkälaasen kuvan opettaja ja muiren oppilairen vanhemmat on tämän kuvauksen perusteella luonehet meirän perhrelämästä. Mä oon kuitenkin tyytyväänen siihen, jotta meirän perhees on aina kunniiotettu sanan- ja ajatuksen vapautta, jonka tämä Esikoosen kuvaus isästänsä ja äiristänsäkkin toristaa. Sitä moon kans usein miettiny, miksi Esikoone näki mun pitkälle aikuusuutehen saakka "alistettuna naisena", jota mäen itte koskaan avioliitossani oo kokenu olevani. Moon siltä joskus kysynykkin, nyt kun ollahan molemmat aikuusia,  jotta mistä se luuloo perinehensä voimakkahan feministisen elämänasentehensa.  Mä oon nimittäin sitä mieltä, jotta son imeny sen äireen mairos, vaikka mäen niin sufraketti oo vaimona ja äitinä ollukkaa.

Joka tapaukses tällaaset elämän inventaariot tuottaa mukavia yllätyksiä täälaasten hauskojen muistokorttien osues kätehen, kun teköö arviota siitä, mitä säilyttää ja mitä heittää pois.